Raamattu, peitsen piirtämä,
On heille uskon perustus,
Ja pettymätön laukaus
Väitelmän varmin päättäjä.
Ja kelpo sivallus tai kaks
Koht' opin näyttää oikeaks.
Butler.
Kerrottavamme alkaa sen suuren, verisen sodan aikana, joka raivosi Suur-Britanniassa seitsemännellätoista vuosisadalla. Skotlanti oli vielä säilynyt keskinäisen sodan raatelemisista, vaikka senkin asukkaat olivat valtiollisissa mietteissänsä suuresti eripuraiset. Olipa heissä monta, jotka kyllästyneinä parlamentin hallitukseen ja suuttuneina siitä, kun parlamentti oli rohjennut laittaa suuren armeijan Englannin parlamentille avuksi, olivat puolestansa päättäneet ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa nousta aseisiin kuninkaan puolesta. Tämmöisellä sivurynnäköllä he arvelivat voivansa pakottaa parlamentin kutsumaan kenraali Leslien armeijan Englannista pois, vieläpä kenties voivansa palauttaa suuren osan Skotlantia kuninkaalle uskolliseksi. Tähän tuumaan taipuvaiset olivat varsinkin pohjoisten seutujen aatelisherrat, jotka kovin vastahakoisesti olivat Juhlallisen Liiton ja Sovinnon[1] aikaantulemista vastustelleet, ja samanmieliset olivat myös useammat vuorelais-klanien[2] päälliköistä. Sillä nämä viimemainitut arvelivat oman etunsa ja valtansa riippuvan kuningasvallan vahvuudesta; sitä paitsi presbyteriläinen uskonto inhotti heitä kovasti; ja vihdoin viimeinkin oli heidän keskuuselämänsä sitä puolivilliä laatua, jossa sota aina on rauhaa mieluisampi.
Yleisesti pelättiin, että nämä yhdistyneet syyt synnyttäisivät suuria meteleitä; ja ne ryöstö- ja rosvoretket, joita Skotlannin vuorelaiset kaikkina aikoina tekivät alangoille, alkoivatkin jo saada vahvemman, julkisemman, paremmin järjestetyn muodon, ikäänkuin yhteinen sotatuuma olisi ollut niitä johtamassa.
Valtakunnan asiain hallitsijat eivät voineet olla tämän hetken vaarallisuutta huomaamatta; huolellisesti he varustelivat itseänsä uhkaavaa vaaraa vastustamaan ja torjumaan. Suuri oli kuitenkin heidän mielihyvänsä siitä, ettei kukaan sotataidoltaan tai nimeltään arvokkaampi mies vielä ollut ruvennut kokoilemaan kuninkaanpuolista armeijaa eikä edes johtamaan noita sissijoukkoja, joiden sotavehkeisiin ryöstönhalu kenties oli yhtä paljo syynä kuin valtiollinen viha. Yleisesti toivottiin vuorelais-päälliköt silläkin keinolla saatavan hillityksi, että tarpeeksi suuri sotavoima majoitettaisiin alankojen ja vuoriston rajaa pitkin. Ja niillä pohjoisilla parooneilla, jotka Liittoon ja Sovintoon olivat suostuneet—esim. kreivi-sotamarski, mahtavat Forbes'in sekä Leslien suvut ja Iwinet, Grant'it ynnä muut presbyteriläiset klanit—oli kylläksi voimaa pitämään vastapainoa ja tekemään estettä Ogilvies'ille sekä muille Angus'in ja Kincardinen kreivikuntain kuninkaanpuolisille herroille, vieläpä suurelle Gordon-suvullekin, vaikka sen valta oli yhtä ääretön kuin sen viha presbyteriläis-uskontoa vastaan.
Läntisessä vuoristossa oli hallitsevalla puolueella paljo vihollisia. Mutta Argylen markiisilla, johon valtakunnansäätyjen liittokunta järkähtämättömästi luotti, oli niissä seuduissa verraton valta, jonka arveltiin kukistaneen vihollisten klanien voiman ja masentaneen heidän päällikköjensä rohkeuden. Sillä Argylen markiisin valta, joka vanhastansa jo oli ääretön, oli viime rauhanteossa kuninkaalta väkisin otetuilla myönnytyksillä paisunut vielä suuremmaksi. Tosin oli tuttu seikka, että Argylessa enemmän oli valtiollista viisautta kuin mielen miehuutta, ja että hän paremmin kelpasi valtiollisen juonen kutojaksi kuin vihollisten vuorelaisten kurissapitäjäksi. Mutta hänen klaninsa suuri miesluku ja hänen uljasten alapäällikköjensä rohkeus oli, niin toivottiin, täyttävä johtajan persoonalliset puutteet. Eikä ollut luultavaa, että naapuriheimokunnat, joista useammat jo olivat Campbelleilta[3] saaneet kovasti selkäänsä, juuri aivan kernaasti yllyttäisivät näin mahtavan klanin uuteen taisteluun.
Näinmuodoin oli koko länsi- ja eteläpuoli Skotlantia, epäilemättä valtakunnan rikkain osa, Covenantilaisten[4] vallassa. Fifeshire erittäinkin oli heidän omansa, ja Forth'in sekä Tay'n lahtien pohjoispuolellakin oli heillä monta voimallista ystävää. Skotlannin säätyjen liittokunta ei siis katsonut tuota uhkaavaa vaaraa niin suureksi, että sen tähden olisi ollut tarpeellista poiketa aletulta valtiolliselta polulta taikka kutsua kotiin heidän veljellensä, Englannin parlamentille, avuksi lähetetty kahdenkymmenentuhannen miehen armeija, joka voiman lisäys jo oli pakottanut kuninkaan puoluelaiset, kesken heidän voittoansa ja menestystänsä, tyytymään pelkkään puolustussotaan.
Jokainen historia kertoo ne syyt, jotka silloin olivat yllyttäneet Skotlannin säätyjen liittokunnan niin välittömästi ja voimallisesti ottamaan osaa Englannin sisälliseen sotaan; mutta eipä haitanne lyhyesti luetella ne tässä uudestaan. Skotlannin säädyillä tosin ei ollut valittamista mistään vereksestä loukkauksesta tai lainrikkomisesta kuninkaan puolelta, ja Kaarle oli skotlantilaisten alamaistensa kanssa tehtyä sovintoa tarkasti noudattanut; mutta Skotlannin hallitsijat tiesivät hyvin saaneensa tämän väkinäisen myönnytyksen kuninkaalta yhtä paljon Englannin parlamenttipuolueen avulla kuin omain aseittensa pelottavalla voimalla. Kaarle kuningas oli tosin sen perästä käynyt vanhan kuningaskuntansa pääkaupungissa, oli suostunut uuteen kirkonjärjestykseen ja jaellut arvopaikkoja sekä muita palkintoja niille puolue-johtajille, jotka hänen etuansa olivat kiivaimmin vastustaneet; mutta syytä oli pelätä, että nämät vastahakoisesti suodut palkinnot kohta ensi tilaisuuden tarjoutuessa jälleen peräytettäisiin. Pahasti peläten näkivät siis skotlantilaiset Englannin parlamentin tappioita. Sillä jos Kaarle aseittensa voimalla voitti kapinoitsevat englantilaiset alamaisensa, niin ei kestäisi pitkää aikaa, semmoinen oli luulo, ennenkuin myös skotlantilaiset saisivat sen rangaistuksen, jonka hänen mielestänsä kapinan alkajat olivat ansainneet. Tämä valtiollinen seikka oli ollut syynä apuarmeijan lähettämiseen Englantiin; ja se olikin tullut julkisesti tunnustetuksi siinä julistuksessa, jossa säädyt selittivät, minkätähden olivat Englannin parlamentille tuon voimallisen ja hyvään aikaan tulleen avun suoneet. Englannin parlamentti, niin selitys kuului, oli jo osoittanut heille ystävyyttä ja osoittaisi sitä luultavasti edelleenkin. Sitävastoin, vaikka kuningas aivan äsken oli säätänyt kirkonjärjestyksen heidän tahtonsa mukaan, ei ollut siihen suostumukseen paljo luottamista; sillä he olivat huomanneet, etteivät hänen lupauksensa ja tekonsa aina sopineet yhteen. »Meidän omatuntomme», niin he lopussa lausuivat, »ja Jumala, joka on meidän omaatuntoamme korkeampi, todistavat puolestamme, että meillä ainoastaan Jumalan kunnia, molempain kansain rauha ja kuninkaan arvo on silmämääränä, kun kukistamme ja lain mukaan rankaisemme meidänaikuiset Israelin villitsijät, helvetin kekäleet, Korat, Balaamit, Doeg'it, Rabsaket, Haman'it, Tobiat ja Sanballat'it;[5] sen tehtyämme olemme tyytyväiset. Emmekä ole noiden Jumalalle otollisten tarkoitustemme toteuttamiseksi ryhtyneet sotaväen lähetykseen Englantiin, ennenkuin kaikki muut mahdollisesti keksittävät keinot meiltä olivat tyhjiin menneet, ja tämä yksi keino vaan, ultimum et unicum remedium, viimeinen ja ainoa keino, oli jäljellä.»
Heittäkäämme kasuistain eli omantunnon kysymysten tutkistelijoiden päätettäväksi, onkohan toisella asianomaisella oikeus rikkoa juhlallinen sovinto sen pelon tähden, että kukaties toinen, jonkun vastaisen tilaisuuden tullessa, on sen rikkova, ja ottakaamme katsoaksemme vielä kahta seikkaa, jotka Skotlannin hallitseviin miehiin ja kansaan vaikuttivat vähintänsä yhtä paljo kuin epäilys kuninkaan pysymisestä sanassaan.
Ensinmainittava näistä syistä oli Skotlannin armeijan luonto ja laatu. Sen ylijohto, näet, oli köyhäin, tyytymättömäin aatelisherrain käsissä. Ja alapäällikköinä enimmäksi osaksi oli retkeilijöitä, jotka kauan aikaa Saksan sodassa palveltuansa eivät enää hiukkaakaan huolineet valtiollisista periaatteista eikä kotimaasta. Sen sijaan he olivat oppineet sen palkkasoturin uskonkappaleen, että sotamiehen velvollisuus on olla uskollisena sille valtakunnalle tai hallitsijalle, jolta hän palkkansa saapi, vähääkään huolimatta puolustettavan asian oikeudesta tai hänen omasta heimolaisuudestansa toisen tai toisen riitaveljen kanssa. Tämän laatuisia miehiä tarkoitti Grotiuksen ankara lause: »Nullum vitae genus est improbius, quam eorum, qui sine causae respectu, mercede condudi, militant» (Ei mikään elinkeino ole häpeällisempi kuin niiden, jotka sotivat asiasta huolimatta, ainoasti palkan tähden). Näille palkkasotureille ja niin myös niille köyhille aatelismiehille, jotka heidän rinnallaan palvelivat ja heistä saman opin halukkaasti omistivat, oli äskeisen, v:na 1641 tehdyn Englannin-retken menestys kyllin yllyttävänä syynä saman edullisen yrityksen uudestaan tekemiseen. Runsas palkka ja vapaa kortteeri Englannissa oli painunut syvälle näiden sotaisten onnenhakijain muistiin, ja se toivo, että he taas saisivat kolmattakymmentä markkaa päiväpalkkaa, voitti kaikki vastasyyt, sekä valtiolliset että siveelliset.
Toinen syy yllytti Skotlannin kansaa yleensä yhtä paljon kuin Englannin rikkauden näkeminen kiusasi sotamiehiä. Molemmin puolin oli paljon puhuttu ja kirjoitettu seurakunnallisen hallituksen muodosta, niin että tämä muoto kansan silmissä nyt näytti monta vertaa tärkeämmältä kuin oppisanat raamatussa, joka oli kumpaisellakin kirkkokunnalla perustuksena. Kiihkoiset piispalaiset ja presbyteriläiset[6] tulivat yhtä suvaitsemattomiksi kuin paavilaiset, ja tuskin myönsivät mitään sieluni pelastusta mahdolliseksi kirkkokuntansa rajojen ulkopuolella. Turhaan osoitettiin näille kiivastelijoille, että pyhän uskontomme Perustaja, jos Hän olisi arvellut autuutemme välttämättömästi riippuvan tästä tai tuosta kirkonhallituksen muodosta, epäilemättä olisi ilmoittanut sen yhtä tarkasti kuin se oli säädetty Vanhassa Testamentissa. Molemmat lahkokunnat vainosivat toisiansa yhä edelleen, ikäänkuin olisi heillä taivaasta ollut selvä käsky suvaitsemattomuutensa puolustuksena. Laud oli valtansa aikana tulen sytyttänyt sillä, että hän yritti pakottaa Skotlannin kansaa kirkonmenoihin, jotka heille olivat oudot ja vastenmieliset. Mutta hyvällä menestyksellä oli häntä vastustettu ja presbyteriläisjärjestys jälleen sijaan pantu, joka menestys oli tehnyt presbyteriläisjärjestyksen vielä rakkaammaksi, koska sitä puolustettaessa oli semmoinen voitto saatu. Juhlallinen Liitto ja Sovinto, johon enin osa Skotlantia oli niin hartaasti suostunut ja miekan kärjellä vastahakoisetkin kansalaisensa pakottanut, tarkoitti pääasiallisesti presbyteriläisen opin ja kirkonhallituksen ylläpitämistä ja kaikkien hairausten sekä vääräin oppien kukistamista. Ja kun he tällä tavoin olivat onnellisesti saaneet kultaisen kynttilänjalan asetetuksi pystyyn omassa maassaan, rupesi skotlantilaisten halu jalomielisesti ja veljellisesti tavoittamaan sitä, että kynttilänjalka myös Englannissa tulisi nostetuksi pystyyn. Tämän he luulivat helposti saavansa aikaan sillä, että Englannin parlamentille lainasivat Skotlannin sotajoukon voimallisen avun. Presbyteriläiset, joka puolue Englanninkin parlamentissa oli lukuisa ja mahtava, olivat näet tähän asti johtajina vastarinnan teossa kuningasta vastaan. Independentit ja muut lahkolaiset, jotka sittemmin Cromwell'in johtamina miekalla anastivat vallan ja kumosivat presbyteriläisen kirkonjärjestyksen sekä Englannissa että myös Skotlannissa, piilivät silloin vielä tuon rikkaamman ja mahtavamman puolueen suojassa. Kirkonmenojen ja kirkonhallituksen saaminen yhtäläiseksi sekä Englannissa että Skotlannissa näkyi siis olevan yhtä luultava kuin suotavakin asia.
Mainio ritari Henrik Vane, yksi niistä asiamiehistä, joilla oli toimena liitonsolmiminen Englannin ja Skotlannin välillä, näki, kuinka halukkaita tälle syötille ne olivat, joiden kanssa hän asioitsi. Vaikka hän itse oli kiivas independentti, koki hän siis yht'aikaa mielitellä ja kierrellä presbyteriläisten hartainta tahtoa siten, että sitoumus muuttamaan Englannin kirkollista laitosta annettiin näillä sanoilla: tämä muutos on tehtävä »Jumalan sanan ja parasten puhdistettujen kirkkokuntain esikuvan mukaan.» Skotlannin säätyjen liittokunta ynnä sen kirkonhallitus luuli näiden sanain epäilemättömästi tarkoittavan presbyteriläistä kirkkolaitosta; heidän oma kiivautensa petti heidät, kun eivät vähääkään epäilleet kirkollisten laitostensa jumalallista perustusta eivätkä katsoneet epäilystä siitä muissakaan ihmisissä mahdolliseksi. Tämä heidän väärä luulonsa kesti siksi, kunnes lahkolaiset, koska, eivät heidän apuansa enempää tarvinneet, suoraan ilmoittivat, että yllämainittu lause yhtä hyvin saattoi tarkoittaa independentti-uskontoa taikka mitä muuta uskonnonlaatua hyvänsä, jonka vallanpitäjät kullakin ajalla katsoisivat »Jumalan sanan ja parasten puhdistettujen kirkkokuntain esikuvan mukaiseksi.» Yhtä suuri myös oli peijattujen skotlantilaisten hämmästys siitäkin seikasta, kun huomasivat Englannin lahkolaisten tarkoittavan kuningasvallan kumoamista koko Britannian saarella; sillä heillä itsellään oli ollut aikomuksena ainoasti kuningasvallan rajoittaminen eikä millään muotoa sen poistaminen. Heille kävi tässä asiassa samoin kuin kovin hätäisille lääkäreille, jotka kohta alusta syöttävät sairaalle liian paljon lääkkeitä, niin että hän vaipuu voimattomuuteen, josta sitten virvoittavatkaan rohdot eivät saa häntä enää tointumaan.
Mutta kaikki nämät seikat lepäsivät vielä tulevaisuuden kohdussa. Tähän aikaan katsoi Skotlannin parlamentti vielä liittoansa Englannin kanssa oikeuden, viisauden ja jumalisuuden mukaiseksi, ja heidän sotajoukkonsa retki näkyi menestyvän parhaiden toiveiden mukaan. Skotlannin armeijan yhdistyttyä Fairfax'in ja Manchester'in joukkoihin oli parlamentin voima tullut niin suureksi, että se saattoi ruveta York'in kaupunkia piirittämään ja käydä Long-Marston Moor'in veriseen tappeluun, missä prinssi Rupert ja Newcastlen markiisi voitettiin. Tästä voitosta oli tosin skotlantilaiselle apuväelle tullut vähemmän kunniaa osaksi, kuin mitä heidän kansalaisensa olisivat suoneet. David Leslie skotlantilais-ratsumiehineen taisteli kyllä urhokkaasti, ja he, yhdessä Cromwell'in independentti-rykmentin kanssa, olivatkin tämän päivän voittosankarit. Mutta vanha kreivi Lewen, säätyjen liittokunnan asettama ylipäällikkö, peräytyi tanterelta prinssi Rupertin tuiman rynnäkön alta ja oli jo puolenviidettä peninkulman päässä pakomatkalla Skotlantiin päin, kun hänet saavutti sanoma hänen puolueensa täydellisestä voitosta.
Tämän sotajoukon lähettäminen retkelle, joka tarkoitti presbyteriläisuskonnon saattamista valtaan Englannissa, oli suuresti vähentänyt Skotlannin säätyliittokunnan voimaa omassa maassa. Siitä syystä olikin nyt Liiton ja Sovinnon vastustajissa syntynyt niitä levottomuuksia, joista tämän luvun alussa mainittiin.
Häll' oli ollut kehtona
Isänsä vanha haarniska;
Hän nukkui siihen, kuunnellen
Kilinää raudan ruosteisen;
Näk' unta verisistä töistä vaan,
Ja soti ennenkuin hän astuikaan.
Hall'in pilkkalaulut.
Myöhään illalla muutamana päivänä yllämainitulla levottomalla ajalla ratsasti nuori aatelisherra, kelpo hevosella ja kelpo aseilla varustettu, hiljalleen ylös yhtä niitä jyrkkiä teitä, jotka Perthshiren alangoilta vievät vuoristoon; häntä seurasi kaksi palvelijaa, joista toinen talutti kuormajuhtaa. Tämä matkue oli kauan aikaa kulkenut pitkin muutaman järven rantaa, jonka syvät vedet kuvastelivat länteen laskeuvan auringon purppuraisia säteitä. Ikivanhat koivu- ja tammipuut varjostivat muutamin paikoin heidän kulkemaansa epätasaista, jotenkin vaivaloista tietä; toisin paikoin oli äärettömiä kalliomöhkäleitä riipuksissa sen yli. Tuonnempana vuori, joka rajoitti ihanan järven pohjoisrantaa, ei kohonnut yhtä äkkijyrkästi, vaikka yhtä korkealle, ja oli purppuranpunaisilla kanervankukilla verhottu. Meidän aikoinamme olisi näin ihana seutu luultavasti suuresti ihastuttanut matkustajaa; mutta ne, jotka matkustavat levottomuuden ja pelon päivinä, eivät malta paljo ihailla kauniita paikkoja.
Herra päästi niin usein, kuin metsä sen salli, yhden tai molemmat palvelijansa rinnalleen ratsastamaan ja näkyi ahkerasti pitävän puhetta heidän, kanssaan; säätyeroitus katoaa näet helposti niiden väliltä, jotka ovat yhteisen vaaran alaiset. Puheen aineena oli, mitä puolta tämän viljelemättömän seudun etevimmät miehet pitivät ja tokko he rupeaisivat osallisiksi pian odotettaviin valtiollisiin meteleihin.
Matkalaiset olivat vasta puolitiessä kulussansa pitkin järven rannikkoa, ja nuori herra osoitti par'aikaa seuralaisilleen sitä paikkaa, mistä heidän kuljettavansa tie kääntyi pohjoiseenpäin ja järven rannalta poiketen kohosi vuorisolaa myöten oikealle; silloin keksivät he yht'äkkiä hevosmiehen, joka ratsasti rannalle päin, ikäänkuin heitä vastaan. Auringon säteitten heijastus hänen kypärästänsä ja rautapaidastaan näytti, että hän oli täysissä varuksissa, ja meidän matkalaisten asia vaati, ettei tuo mies saisi tiedustamatta päästä heidän sivutsensa. »Meidän pitää saada tietää», sanoi nuori herra, »ken hän on ja minne hän menee.» Näin puhuttuaan hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin ja ajoi molempain seuralaistensa kanssa niin joutuisasti, kuin vaan tien epätasaisuus myönsi, eteenpäin siksi, kunnes he saapuivat sille haaralle, missä vuorisolasta alas tuleva tie yhtyi siihen, joka vei järven rantaa myöten. Sillä lailla he olivat riistäneet vieraalta mahdollisuuden väistää heitä rantatien jatkolle poikkeemalla.
Tuo yksinäinen ratsumies oli myös kiirehtänyt kulkuaan, kun ensin näki meidän kolmen matkalaisen semmoisella vauhdilla rientävän itseään kohti. Mutta nähtyänsä, että he seisahtuivat ja asettuivat sotarintamaan, hillitsi hän hevosensa ja alkoi kulkea hyvin varovasti. Täten sai kumpikin puoli aikaa tarkastella toisiansa. Vieraalla oli vahva hevonen, kelvollinen sotatoimiin ja kykenevä sen kannettavaa raskasta painoa kestämään. Ja ratsumies itse istui demipique'ssään eli sotasatulassaan semmoisella ryhdillä, joka todisti, että se oli hänen tavallinen istuin-paikkansa. Päässä hänellä oli loistavaksi kirkastettu kypärä, sulkatupsulla koristettu, ja rungon suojana oli haarniska, rintapuolelta niin paksu, että se hyvin kesti pyssynluoteja, vaan takana tehty keveämmistä aineista. Tämän alla hänellä oli härännahkainen nuttu, ja varusten jatkona olivat kintaat, joiden suut ulottuivat kyynäspäihin asti ja jotka, samoin kuin muutkin suojelusvehkeet, olivat kirkkaasta teräksestä. Satulan etukaaresta riippui kaksi pistoolia tupissaan; ne olivat paljo suuremmat tavallista, melkein kahden jalan pituiset, ja ampuivat luoteja, joita meni naulaan kaksikymmentä. Härännahkaisesta vyöstä, joka oli suurella hopeasoljella kiinnitetty, riippui vasemmalla kupeella pitkä, suora, kaksiteräinen miekka, jonka kahva oli hyvin vahva ja terä sekä iskemiseen että pistämiseen sovelias. Oikealta kupeelta riippui tikari, noin kahdeksantoista tuumaa pitkä; olkahihna kannatti ratsumiehen selässä muskööttiä eli suurta pyssyä, ja ristikkäin tämän olkahihnan kanssa kävivät kantimet, jotka sisälsivät ampumavaroja. Teräksiset säärivarukset, jotka ulottuivat äärettömän pitkävartisten ratsassaapasten suille asti, täyttivät ne eri osat, jotka siihen aikaan kuuluivat hyvin varustetun soturin asuun.
Ratsumiehen oma näkö oli myös sotaisan puvun mukainen, ja selvään näkyi, että tämä puku oli hänelle jo kauan ollut kodikas. Vieras oli tavallista miehenvartaloa pitempi ja näytti olevan tarpeeksi vahva huokeasti kantaaksensa sekä suojelus- että taistelu-aseittensa painoa. Ijältään hän saattoi olla neljänkymmenen paikoilla tai vähän päälle, ja muodosta hänet tunsi rohkeaksi, kovia säitä kokeneeksi, vanhaksi soturiksi, joka oli nähnyt monta tappelutannerta ja niistä monta arpea saanut muistiaisikseen. Jouduttuaan noin kolmenkymmenen kyynärän matkan päähän vastaantulijoista hän pysähtyi ja seisoi paikallansa, kohoten seisomaan jalustimilleen, ikäänkuin tiedustellaksensa vastaantulijoiden aikomusta, ja temmaten pyssynsä oikeanpuoliseen käteensä siltä varalta, että sitä tulisi tarvis käyttää. Kaikessa muussa, paitsi miesluvun puolesta, hän olikin paremmin varustettu taisteluun kuin nuo miehet, jotka näkyivät tahtovan sulkea häneltä tien.
Vastustajain päälliköllä oli tosin kelpo ratsu, ja hänen yllään oli härännahkainen, kalliisti tikattu nuttu, sen ajan puolisotainen puku. Mutta palvelijain mekot olivat vaan paksua huopaa ja olisivat tuskin kestäneet miekanterää vastaan, jos vahvan miehen käsi sivaltaisi; eikä ollut yhdelläkään koko matkueessa muita aseita kuin miekat ja pistoolit, joita vailla noilla metelisillä ajoilla herrat ja heidän palvelijansa harvoin liikkuivat ulkona.
Kun he hetken aikaa näin olivat seisoneet vastakkain ja katsastelleet toisiansa, lausui nuori herra sen kysymyksen, joka siihen aikaan oli tavallinen kaikkien suussa, kun tämmöisellä tavalla satuttiin outojen kanssa yhteen: »Kenenkä puolta te pidätte?»
»Virkkakaa mulle ensin», vastasi soturi, »kenenkä puolta te pidätte?—Vahvemman puolueen tulee ensiksi puhua.»
»Me pidämme Jumalan ja Kaarle kuninkaan puolta», sanoi taas ensimmäinen puhuja, »ja nyt ilmoittakaa te puolueenne, kun saitte tietää meidän.»
»Minä pidän Jumalan ja sotalippuni puolta», vastasi yksinäinen ratsumies.
»Vaan minkä sotalipun?» kysyi taas toisen joukon päämies.—»Kavaljeerienko vai Keropäiden[7], kuninkaan vai sääty-liittokunnan?»
»Totta puhuakseni», vastasi soturi, »en tahtoisi vastata teille valheella, sillä se olisi häpeällistä retkeilijäritarille ja soturille. Mutta jotta voisin täydellä todella, niinkuin sopii, vastata teidän kysymykseenne, olisi välttämätöntä, että olisin itse päättänyt, kumpi puolue niistä, joihin tätä nykyä tämän kuningaskunnan asukkaat ovat jakaantuneet, minun vihdoinkin on valitseminen. Mutta siitä asiasta en olekaan vielä mihinkään varmaan päätökseen tullut.»
»Minä olisin luullut», virkkoi nuori herra, »että kun uskollisuus kuninkaalle ja uskonto on kysymyksessä, ei kukaan aatelinen eikä muu kunnian mies kauan voi epäillä, kummalleko puolelle on rupeaminen.»
»Kuulkaas, herra», vastasi soturi, »jos niillä sanoilla tahdotte soimata minua taikka saattaa aatelisarvoni ja kunniani epäilyksen alaiseksi, niin käyn mielelläni taisteluun niiden puolesta, uskaltaen yksinkin tapella teitä kolmea vastaan. Mutta jos se vain oli olevinansa ajatusopillinen viisastelu, jommoisia minäkin nuorempana opin kokoonpanemaan Mareschal-kollegiossa Aberdeen'in kaupungissa, niin olen valmis todistamaan teille logice (ajatusopin sääntöjen mukaan), että päätökseni olla vielä jonkun aikaa päättämättä, kumpaanko noista riitapuolueista rupean, hyvin sopii minulle, ei ainoasti aatelisena ja kunnian herrana, vaan myös älykkäänä ja viisaana miehenä, joka nuorella ijällänsä on tutustunut vapaisiin tieteisiin ja sittemmin on käynyt sotaa, seuraten ikivoitollisen Kustaavus Aadolfin, Pohjoismaiden leijonan, lippua ynnä monta muuta sankarillista päällikköä, sekä luterilaista että kalvinilaista, sekä paavilaista että arminiolaista.»
Puheltuaan pari sanaa seuralaistensa kanssa vastasi nuori herra taas: »Suurestipa mieleni tekisi, hyvä herra, teidän kanssanne keskustella tästä tärkeästä aineesta ja suureksi kunniaksi katsoisin, jos minun onnistuisi taivuttaa teidätkin sille puolelle, jonka itse olen valinnut. Minä aion tänä iltana ratsastaa erään ystäväni luokse, jonka kartano on noin neljän virstan päässä täältä. Siellä te, jos tahdotte tulla kanssani, saatte hyvän yömajan ynnä sitten vapaan luvan huomenna aamulla jatkaa omaa tietänne, jos ette siksi taipune yhtymään meihin.»
»Kenenkä sana on minulle siitä vakuutuksena?» virkkoi varovainen soturi.—»Miehen pitää tuntea takausmiehensä; muuten hän voi sattua paulaan.»
»Nimitetäänhän minua», vastasi nuori herra, »Menteith'in kreiviksi, ja toivon, että katsotte kunniasanaani kyllin vahvaksi takaukseksi.»
»Se on kelpo aatelismiehen nimi», virkkoi soturi, »jonka sanaa ei sovi epäillä.» Yhdellä kädenliikkeellä hän siirsi pyssyn selkäänsä takaisin, toisella hän tervehti nuorta herraa sotamiehen tavan mukaan ja ratsasti likemmäksi, yhä puhuen: »Ja minä toivon», sanoi hän, »että oma lupaukseni olla teille, jalo herra, buono camarado (uskollisena kumppanina), niin hädässä kuin rauhassa, niin kauan kuin yhdessä seurustelemme, ei ole aivan halveksittava näinä metelisinä aikoina, jolloin, niinkuin sananlasku sanoo, miehen pää on paremmin suojattuna rautakypärässä kuin marmoripalatsissa.»
»Vakuutan teille, että näöstänne päättäen katson sangen edulliseksi matkustaa tämmöisen soturin suojeluksessa. Mutta toivonpa, ettei tulekaan tilaisuutta näyttää urhouttanne, sillä minä aion viedä teidät ystäväin luokse hyvään majapaikkaan.»
»Hyvä majapaikka, jalo herra», vastasi soturi, »kelpaa aina, eikä ole muuta paitsi hyvä palkka tai hyvä saalis, joka sen voittaisi—jääköön mainitsematta kavaljeerin kunnia ja käsketyn velvollisuuden välttämätön täyttäminen. Ja totta puhuen, herra, teidän jalo tarjouksenne on sitä terveellisempi, kuin en juuri tarkoilleen tietänyt, missä minä ja kumppaniparkani» (hän silitti hevostaan) »saisimme yömajan.»
»Saisinko sitten luvan kysyä», sanoi kreivi Menteith, »kelle minulla on kunnia toimittaa majoittajan virkaa?»
»Tietysti, jalo herra», sanoi soturi; »nimeni on Dalgetty—Dugald Dalgetty—rittmeister Dugald Dalgetty, Drumthwacket'in herra, teidän palvelijanne kaikissa, kunniallisissa asioissa. Se on nimeni, jonka kenties olette sattunut näkemään sanomalehdissä Gallo Belgicus ja Swedish Intelligencer taikka jos Ylä-Saksan kieltä lukenette, Leipzig'in lehdessä Fliegender Mercoeur. Isäni oli, näette hyvä herra, tuhlaavaisella elämällään kuluttanut kelpo perintönsä aivan tyhjiin. Minulla ei siis ollut kahdeksantoista vuoden ijällä parempaa keinoa tarjona, kuin viedä Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa saatu oppini, aatelisvereni ja Drumthwacket'in herran nimi ynnä vielä kaksi teräksenkovuista käsivartta sekä samallaista jalkaa Saksan sotaan, retkeilijä-ritarina onneani hakien. Ja olipa, hyvä herra, minulla siellä parempi apu jaloistani sekä käsivarsistani kuin koko aatelisnimestäni ja kirjaopistani, ja pian seisoin, peitsi olalla, rivisoturina ritari Ludovik Leslien komennossa, missä niin perinpohjin opin kaikki sotatemput, etten niitä juuri taida vilauksessa unohtaa. Herra, minä olen saanut seisoa vartijana kahdeksan tuntia peräkkäin, kello kahdestatoista päivällä kello kahdeksaan illalla, palatsin edustalla, varustettuna rinta- ja selkähaarniskalla, kypärällä ja käsivaruksilla, raudassa kiireestä kantapäihin, purevassa pakkasessa, kun jää oli kovaa kuin piikivi. Eikä siihen ollut mitään muuta aihetta kuin että hetken aikaa olin viipynyt majatalon emännän puheilla silloin, kun käskettiin katsastukseen,
»Epäilemättä olette,» virkkoi kreivi Menteith, »myös kokenut monta leikkiä, jotka olivat yhtä kuumat kuin tämä yksi tehtävänne oli vilustava?»
»Oikeastaan, korkea herra, minun ei sopisi itse puhua siitä; mutta tottapa se, joka Leipzig'in ja Lützen'in kentillä on seisonut, saattaa kehua nähneensä tasapäitä tappeluita. Ja se, joka on ollut läsnä Frankfurfin ja Spanheim'in ja Nürnberg'in ja monen muun kaupungin valloituksessa, arvattavasti tietänee jotakin piirityksistä, väkirynnäköistä ja uloskarkauksista.»
»Ja varmaanhan te, herra, myös kohositte arvossa ansionne mukaan.»
»Se kävi hitaasti, korkea herra, saakelin hitaasti», vastasi Dalgetty. »Mutta minun kansalaiseni, ne leirin isät, jotka olivat ensin panneet kokoon meidän uljaat skotlantilaisrykmenttimme, saksalaisten peloituksen, alkoivat kaatua sangen tiheään, mitkä ruton, mitkä miekan surmaamina, ja silloin me, heidän lapsensa, perimme heidän paikkansa. Arvoisa herra, ensin olin kuusi vuotta vapaaehtoisena rivisoturina komppaniassa ja kolme vuotta peitsimiehenä; sillä minä en ottanut pertuskaa käteen, koska se olisi ollut sukuperälleni harvennukseksi. Vihdoin minut korotettiin 'fahndreggeriksi'—jolla nimellä saksalaiset nimittivät lipunkantajaa—kuninkaan mustaan henkivartija-ratsuväkeen, ja niinpä sitten pääsin luutnantiksi ja 'rittmeisteriksi' ikivoitollisen kuninkaan, protestantti-uskon suojelusmuurin, Pohjoismaiden Leijonan, Itävallan hirmun, Kustaavus Aadolfin johdon alaisena.»
»Vaan yhtähyvin te, kapteeni Dalgetty—luullakseni se arvo vastannee tuota ulkomaista rittmeister-nimeä»—
»Aivan oikein», vastasi Dalgetty, 'rittmeister' juuri merkitseekin sitä samaa kuin komppanian päällikkö.»
»Arvelin sanoa», jatkoi kreivi Menteith, »että te näytte, jos oikein lienen ymmärtänyt, jättäneen mainitun jalon kuninkaan palveluksen?»
»Se oli vasta hänen kuoltuansa—se oli vasta hänen kuoltuansa, herra», vakuutti Dalgetty, »kun ei minua enää mikään velvollisuus kiinnittänyt siihen palvelukseen. On, näette korkea herra, siinä palveluksessa asioita, jotka kipeästi koskevat kunnian mieheen, hamaan luihin ja ytimeen asti. Varsinkin se, että ikivoitollinen Kustaavus—vaikkei palkka suinkaan ollut liiempia, ollen rittmeisterillä ainoasti noin kuusikymmentä taaleria kuukaudelta—ei koskaan maksanut meille enempää kuin kolmannen osan siitä palkasta, joka kuukausittain suoritettiin meille lainan nimellä. Ja kuitenkin, jos asian laitaa oikein katsastaa, pidätti päinvastoin tuo mainio kuningas itse lainan muodossa ne kaksi palkan kolmannesta, joita ei maksettu sotureille. Ja minä kuulin kokonaisten saksalais- ja holsteinilaisrykmenttien, keskellä tappelukenttää, niinkuin kunniattomain kuormastorenkien, huutavan: 'Gelt! Gelt!' jolla ilmoittivat vaativansa rahaa, silloin kun heidän olisi pitänyt hakata päälle meidän kelpo skotlantilaisurhojen tavalla, jotka eivät milloinkaan, korkea herra, saastuttaneet kunniataan halvan rahan tähden.»
»Mutta eikö noita palkkarästejä», kysyi kreivi Menteith, »kuitenkaan maksettu sotamiehille perästäpäin, määrättyinä aikoina?»
»Korkea herra», sanoi Dalgetty, »minä vakuutan teille, niin totta kuin olen rehellinen mies, ettemme koskaan tai missään muodossa ole saaneet noista rahoista yhtä kreutzeriakaan[8]. Minulla itselläni, koko sillä ajalla kun palvelin ikivoitollista Kustaavusta, ei ole ollut milloinkaan kahtakymmentä taaleria omia rahojani, paitsi kun joku väkirynnäkkö tai voitto taikka jonkun kaupungin tai dorp'in (kylän) valloitus tuotti sen onnen. Sillä senkaltaisissa tilaisuuksissa käy retkeilijäritarille, joka vähänkin sotatapoja tuntee, harvoin niin hullusti, ettei saisi edes hiukan etua.»
»Enemmän minua nyt kummastuttaa, hyvä herra», sanoi kreivi Menteith, »että niinkin kauan pysyitte Ruotsin palveluksessa, kuin että viimein siitä luovuitte.»
»En maar olisikaan pysynyt», vastasi kapteeni, »mutta tuo suuri sotasankari ja kuningas, Pohjoismaiden Leijona ja protestantti-uskonnon suojelusmuuri, oli niin erinomaisen sukkela tappeluita voittamaan, kaupungeita valloittamaan, maakuntia allensa laskemaan ja sotaveroja kiskomaan, että hänen palveluksensa vastustamattomalla voimalla veti puoleensa kaikki totiset aatelismiehet, jotka sotavirkaa harjoittivat. Olenhan minä itsekin, halpa mies, joka tässä ratsastelen, saanut hallita koko Dunklespiel'in hiippakuntaa alisessa Rheinjoen rantamaakunnassa, olen asunut palskreivin[9] palatsissa, kulautellen kurkkuuni hänen valituimpia viinejänsä ystävieni kanssa ja haalien sotaveroja, ruoka-apuja ynnä vapaaehtoisia lahjoja, jota tehdessä minä tietysti, niinkuin kelpo kokki ainakin, en laiminlyönyt sormieni nuolemista. Mutta asia on semmoinen, että kaikki se herraus alkoi sangen kiireesti sulaa sen perästä, kun meidän mainio herramme oli saanut kolme surmaluotia Lützenin kentällä. Minä huomasin, että onni oli kallistunut toiselle puolelle ja että lainaamiset ja vähennykset palkastamme yhä pitkittelivät entistä menoansa, vaan vapaaehtoiset lahjat sekä muut onnensuomat kaikki katosivat. Sentähden minä luovuin kun luovuinkin virastani ja antauduin palvelukseen Wallenstein'ille, Walter Butler'in irlantilaisrykmenttiin:»
»Ja saisinko luvan kysyä», virkkoi kreivi Menteith, jota tämän retkeilijän onnenvaiheet näkyivät suuresti huvittavan, »miltä teidän mielestänne tämä esivallan muutos tuntui?»
»Eipä juuri miltään», vastasi kapteeni, »ei juuri liika hyvältä. En voi kehua keisariakaan paremmaksi maksajaksi kuin mitä suuri Kustaavus oli ollut. Ja mitä kuumiin löylyihin tulee, oli meille niitä tarjona sangen tiheään. Minun tuli monastikin lyödä pääni vanhoja tuttaviani, Ruotsin Sulkasia vastaan. Ne, näette arvoisa herra, olivat kaksikärkisiä, molemmista päistään raudoitettuja seipäitä, jotka pystytettiin peitsimiesrivin eteen ratsuväen rynnäkön esteeksi. Ja nämä Ruotsin Sulkaset—vaikka näyttävät sangen koreilta, ollen pensaitten taikka metsän reunaviidakon kaltaisia, kuu pitkät, niiden takana sotarinnassa törröttävät peitset puolestansa olisivat korkeihin honkapuihin verrattavia—eivät olekaan koetellessa yhtä pehmeitä kuin hanhen untuvat. Mutta vaikka kuumia löylyjä saatiinkin liian tiheään ja palkkaa liian harvaan, saattoi retkeilijäritari kuitenkin tulla jotensakin hyvin toimeen keisarin palveluksessa, sillä hänen yksityisiä onnentuomia etujaan ei pidetäkään siinä niin tarkasti silmällä kuin Ruotsin sotavoimassa. Ja kun vaan upseeri teki tehtävänsä sotaleikissä, ei Wallenstein eikä Pappenheim eikä heitä ennen ukko Tillykään ottanut paljo kuullaksensa porvarien tai talonpoikain valituksia jotakuta päällikköä tai soldado'a (sotamiestä) vastaan, joka oli vahingossa heitä kohtaan ollut liian tarkka keritsijä. Tottunut soturi, joka osasi, niinkuin meidän skotlantilainen sananpartemme sanoo: 'sovittaa emäsian kuonon kiinni porsaan saparoon', sai kyllä maakunnalta sen palkkansa, jota ei keisari maksanut.»
»Kukkuramitalla, herra, eikö niin, ja vielä korkoa lisäksi?» virkkoi kreivi Menteith.
»Se on tietty», vakuutti Dalgetty hämmästymättä. »Sillä korkeampiarvoiselle soturille olisi kaksinkertainen häpeä, jos hänen nimensä tulisi mainituksi pienessä kepposessa.»
»No entä, virkkakaa, hyvä herra», pitkitti kreivi Menteith, »mistä syystä te niin edullisesta palveluksesta luovuitte?»
»Asia, näette korkea herra, oli tämmöinen», vastasi soturi. »Minulle sattui eräänä iltana muutaman irlantilaisen upseerin kanssa—hän oli nimeltään O'Quilligan ja majurina meidän rykmentissämme—pieni sanasota siitä, kummanko kansa on etevämpi ja arvokkaampi. Seuraavana aamuna hän, antaessaan käskyjään, viittasi minua kohti komentosauvansa päällä ja sitten kohotti sauvan, sen sijaan että hänen olisi pitänyt laskea sauvan pää maata kohti, niinkuin kohtelias upseeri aina tekee, komentaessaan toista upseeria, joka on hänen vertaisensa aatelisarvossa, vaikka kenties alhaisempi sotaviraltaan. Tästä riidasta, jalo herra, seurasi kaksintaistelu. Ja kun sitten asia otettiin tutkittavaksi ja meidän 'oberst' eli everstimme Walter Butler katsoi hyväksi määrätä kansalaisellensa helpomman rangaistuksen, minulle kovemman, niin minä, jonka sappi ei voinut tämmöistä vääryyttä sulattaa, muutin tästä espanjalaiseen palvelukseen.»
»Ja arvattavasti se muutos kääntyi teille hyödyksi, vai kuinka?» sanoi kreivi Menteith.
»Totta puhuakseni», vastasi kapteeni, »ei siinä ollut paljo syytä valittaa. Palkan maksu oli jotenkin säännöllinen, sillä sen hankkivat Alankomaitten rikkaat flanderilaiset ja vallonit. Kortteerit ja ruoka olivat erinomaiset; toista olivat Flanderin hyvät vehnämöykyt kuin ruotsalaisten ruiskorput, ja Rheinin viiniä meillä oli siellä runsaammin kuin ikinä olin nähnyt Rostockin mustaa olutta Kustaavuksen leirissä. Sotapalvelusta ei ollut yhtään, muutakin työtä vähän; ja sen vähän saimme tehdä tai jättää tekemättä oman mielemme mukaan. Se oli todella erinomainen vanhainpäiväin paikka kavaljeerille, joka jo alkoi hieman kyllästyä leireihin ja taisteluihin ja ostettuaan verellä tarpeensa kunniaa nyt halusi vähä huokeaa ja kylläistä elämää.»
»Ja saanko kysyä», virkkoi kreivi Menteith, »mistä syystä te, kapteeni, koska arvattavasti olitte päässyt äsken kerrottuun hyvään tilaan, siitä huolimatta Espanjankin palveluksesta luovuitte?»
»Teidän pitää, korkea herra, huomata, että tuo espanjalainen», vastasi kapteeni Dalgetty, »arvelee itseään aivan verrattomaksi eikä siis sopivalla kunnioituksella kohtele niitä urhokkaita ulkomaisia sotureita, jotka ovat niin hyvät ja hänen palvelukseensa antautuvat. Ja karvasteleehan jokaisen kelpo soldado'n (soturin) sappea, kun hänet yhä syrjään sysätään ja jäljelle jätetään ja kun hänen täytyy antaa etusija jokaiselle pöyhistelevälle signor'ille (herralle), joka, jos puheeksi tulisi, kummanko ensinnä pitäisi rynnätä muurinaukolle peitsi kädessä, kohta ja kernaasti päästäisi skotlantilais-herran edeltänsä menemään. Paitsi sitä, herra, minä tunsin vähän kutkutusta omassatunnossani erään uskonkappaleen tähden.»
»Enpä olisi luullut, kapteeni Dalgetty», sanoi nuori herra, »että vanhalla soturilla, joka niin monta kertaa oli muuttanut palvelusta, saattaisi olla kovin arka omatunto semmoisissa asioissa.»
»Kovin arkatuntoinen en olekaan», virkkoi kapteeni, »sillä minun mielestäni on rykmentin sotapapin virkana noiden asiain hoitaminen minun ja muiden urhokasten soturien puolesta; eihän hänellä, minun tietääkseni, ole mitään muuta tehtävää palkkansa ja saatavainsa edestä. Mutta tämä, näette korkea herra, oli eri asia, »casus improvisus» (aavistamaton asia), niin sanoakseni, eikä ollut omauskoista sotapappia käsillä, jolta olisin neuvoa saanut. Sanalla sanoen, minä näin, että protestanttilaisuskoni kyllä annettiin minulle anteeksi siitä syystä, kun olin toimen mies ja sotataidossa parempi kuin kaikki meidän tertia'n (rykmentin) don'it (herrat) yhteensä, mutta että minua linnaleirissä ollessamme vaadittiin messuun muun väen kanssa. Vaan, näettehän, korkea herra, minun velvollisuuteni, totisena Skotlannin miehenä ja Aberdeenin Mareschal-kollegion oppilaana, oli katsoa messua taikauskoiseksi paavilaistempuksi ja sulaksi epäjumalanpalvelukseksi, jota en millään muotoa tahtonut läsnäolollani hyväksyä. Totta on, että tästä asiasta neuvottelin erään arvoisan kansalaiseni, »pater» Fatsides'in kanssa, joka kuuluu Würtzburg'in skotlantilaisluostariin»—
»Ja toivottavasti», keskeytti kreivi Menteith, »saittekin tältä hengelliseltä isältä selvän neuvon?»
»Niin selvän, kuin se saattoi olla», vastasi kapteeni Dalgetty, »siihen nähden, että olimme tyhjentäneet kuusi pullollista renskaa ja noin kaksi tuopillista »Kirchenwasser.»[10] Isä Fatsides selitti minulle, että hänen ymmärryksensä mukaan minunlaiselleni vääräuskoiselle oli aivan yhdentekevä, kävinkö messua kuulemassa vai en, koska kuitenkin auttamattomasti olin tuomittu ja työnnetty ijankaikkisen kadotuksen omaksi siitä syystä, että katumattomana ja paatuneena pidin kiinni kirotusta väärästä uskostani. Tästä vastauksesta surullisena käännyin erään hollantilaisen, kalvininoppisen papin puoleen, joka arveli, että minun olisi luvallista kuunnella messua, samoin kuin profeetta salli Naaman'in, tuon mahtavan sotasankarin ja kunniallisen ritarin Syyrian maalla, seurata herraansa, jonka palvelukseen hän oli sitoutunut, Rimmon-epäjumalan temppeliin ja kumartaa sitä epäjumalana, sill'aikaa kun kuningas nojautui hänen käsivarteensa. Vaan eipä tämäkään vastaus ollut minulle mieleen, sillä aika erotushan on voidellulla Syyrian kuninkaalla ja meidän espanjalaisella everstillämme, jonka olisin saattanut yhdellä puhalluksella lennättää ilmaan kuin pavunkuoren. Paitsi sitä en löytänyt sotasäänuöissä yhtään pykälää, joka olisi semmoista käskenyt; eikä myös minulle tarjottu mitään etua, ei palkan eikä saatavien lisäystä, korvaukseksi siitä pahennuksesta, joka tulisi omalletunnolleni.»
»Ja niin taas muutitte palvelusta?» kysyi kreivi Menteith.
»Niinpä tein kun teinkin. Ja koeteltuani vähän aikaa paria, kolmea muuta hallitsijaa, palvelin myös kotvasen Korkeavaltaisia Hollannin Säätyjä.»
»Ja miltä se palvelus teistä maistui?» kysyi jälleen matkakumppani.
»Voi, hyvä herra!» sanoi soturi aivan ihastuksissaan, »heidän käytöksensä maksupäivinä sopisi esikuvaksi koko Euroopalle—ei mitään lainaamisia, ei mitään vähennyksiä, ei pidättämistä, ei rästejä—kaikki maksettiin ja kuitattiin niinkuin pankkiirin vekseli. Majapaikat myös olivat oikein hyvät, eikä elatuksessa moitteen sijaa. Mutta, herra, he ovat kovin tarkkoja, ankaria herroja, jotka eivät salli pienintäkään koirankujetta. Niin että jos talonpoika valittaa päänsä rikkilyömisestä tai kapakoitsija olutpullon särkemisestä, taikka jos joku tyttötolvana vähänkin vingahtaa, jotta se kuuluu kauemmaksi kuin hänen hengityksensä, temmataan kohta kunnon sotamies siitä oikeuteen eikä edes oman sotatuomarinsa eteen, joka paraiten ymmärtäisi tutkia ja mutkia häntä ansion mukaan, vaan jonkun halvan käsitöitä tekevän pormestarin eteen, joka soturille uhkaa työhuonetta, hirsipuuta ja mitä kaikkea muuta uhanneekaan, aivan kuin hänen edessään olisi joku hänen omia arvottomia talonpoika-konniaan, jotka asuvat puoleksi manterella, puoleksi vedessä, ja pukevat ylleen parikymmentä pöksyparia päällekkäin. En minä iljennyt kauan elää noiden kiittämättömäin roistojen kanssa, jotka eivät kykene omin voimin puolustamaan itseään, vaan eivät kuitenkaan tahdo heidän puolustajakseen rupeavalle ulkomaalaiselle aatelisherralle myöntää mitään muuta etua hänen kuivan palkkansa lisäksi. Ja mitä semmoinen palkka onkaan jalomieliselle miehelle luvallisen vapauden ja kunnioittavaisen kohtelun rinnalla? Senvuoksi päätin taas luopua mynheer'ien[11] palveluksesta. Ja kun samassa suureksi ilokseni kuulin, että tänä kesänä saattaisi tulla jotakin minun virkaani kuuluvaa tarjolle omassa rakkaassa kotimaassani, niin tulinpa tänne, sananlaskulla puhuen 'niinkuin kuokkavieras häihin', käyttämään ulkomailla saatua kokemustani rakastettujen kansalaisteni hyödyksi. Semmoinen on, korkea herra, minun elämäni ollut lyhyesti kerrottuna ja puhumatta käytöksestäni kaikissa taisteluissa tasaisella tanterella ja leireissä, väkirynnäköissä ja verilöylyissä, joista tulisi liian pitkällinen juttu ja joiden kertominen kenties sopineekin paremmin toiselle suulle kuin omalleni.»
Päätänsä valtamiehet vaivatkoot
Ja riidan oikeutta punnitkoot;
Mä, niinkuin sveitsiläinen, sanon vaan:
Se oikeess' on, jolt' oikein palkan saan.
Donne.
Kuljettava tie tuli nyt niin vaivaloiseksi ja ahtaaksi, että matkustajain puheen täytyi keskeytyä, ja kreivi Menteith, hevostansa pidättäen, virkkoi matalalla äänellä muutamia sanoja palvelijoilleen. Kapteeni etupäässä, kulki matkajoukko nyt puolen virstan verran hitaasti ja vaivaloisesti epätasaista ja jyrkkää vastamäkeä ylös ja pääsi sitten ylängölle, josta liiat vedet valuivat vuoripurona pois. Tämän puron nurmikkoranta soi taas matkustajille tarpeeksi sijaa, niin että he saattoivat paremmin seuraa pitäen jatkaa kulkuansa.
Kreivi Menteith alotti jälleen saman keskustelun, jonka tien vaikeus oli vähäksi aikaa lopettanut. »Olisinpa luullut», virkkoi hän kapteeni Dalgettylle, »että teidän kaltainen kunnon aatelismies, joka niin kauan palveli urhokasta Ruotsin kuningasta ja joka, niinkuin sopiikin, ylenkatsoo Hollannin Säätyjen halpamielisiä poroporvareita, ilman pitkiä arveluita antautuisi mieluummin Kaarle kuninkaan puolelle kuin apumieheksi noille alhaissukuisille, keropäisille, nenän kautta honottaville lurjuksille, jotka ovat nostaneet kapinan kuninkaan valtaa vastaan?»
»Te puhutte järkevästi, korkea herra», sanoi Dalgetty, »ja caeteris paribus (jos muut seikat ovat yhtäläiset) saattaisikin tapahtua, että katsoisin asiaa samalta kannalta. Mutta, näette, herra, sanoohan sananparsi: koreista sanoista ei tule voita leipään. Ja sen verran olen jo kotiin tultuani saanut täällä kuulla, että näen kunnon aatelismiehelle olevan soveliasta valita tämä tai tuo puolue tässä keskinäisessä metelissä, kumman havaitsee paraiten oman etunsa mukaiseksi. 'Uskollisuus kuninkaalle', se on teidän tunnussananne, herra—'Vapaus', niin huutaa toinen vastaiselta kadun varrelta— 'Kuninkaan puolesta' on toinen sotahuuto—'Parlamentin puolesta!' toinen. 'Montrose eläköön!' kiljuu Donald[12], lakkiansa heiluttaen—Argyle ja Lewen eläkööt!' huhuilee etelämaan Saunders,[13] kohottaen sulkatupsuista hattuaan. 'Puolusta piispautta!' lausuu tämä pappi, jolla on messupaita ja alttarikaapu päällään—'Pidä lujasti seurakunnan puolta!' inttää tuo saarnamies, geneveläinen patalakki päässä ja ympyräkaulus kaulassa.—Kelpo tunnussanoja ne ovat jokainen—erinomaisia tunnussanoja. Kumpi puoli on oikeammassa, sitä en osaa päättää. Sen vaan tiedän, että monta kertaa olen seisonut polvia myöten veressä ja taistellut asiain puolesta, jotka eivät maksaneet kymmenettäkään osaa siitä, mitä huonoin näistä.»
»No, olkaapa hyvä ja virkkakaa, kapteeni Dalgetty», sanoi kreivi, »koska pidätte kummankin puolueen asioita niin tasa-arvoisina, mitkä seikat sitten saattaisivat teidän päätökseenne vaikuttaa?»
»Kaksi seikkaa vaan, korkea herra», vastasi soturi. »Ensiksikin, kumpi puolue kunnioittavammalla tavalla pyytäisi minun palvelustani;—ja toiseksi (se on vaan seuraus edellisestä), kummalta puolueelta sopisi kiitollisinta palkitsemista toivoa.—Ja, suoraan puhuen, hyvä herra, minusta näyttävät tätä nykyä molemmat nämä seikat kallistuvan parlamentin puolelle.»
»Virkkakaa syynne, olkaa hyvä», sanoi kreivi Menteith, »niin kenties voinen tuoda toisia, vielä voimallisempia vastasyitä esiin.»