Saksankielinen alkuteos
Der Gelehrte, 1827

© Markku Mannila ja Faros-kustannus Oy

ISBN 978-952-5710-99-1(painettu)

ISBN 978-952-7442-04-3 (e-kirja)

faros@faroskustannus.fi

Paino: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa

Muulloin niin hiljaisessa talossa, joka sijaitsi kirkon takana, oli tänään hälinää tavallista enemmän, ja alakerran huoneissa juoksenneltiin edestakaisin. Oltiin näet lähdössä maaseutumatkalle, jota olivat kovasti odottaneet niin äiti ja tyttäret kuin isäkin. Eniten innoissaan oli vanhin tytär, Antoinette. Hän torui aputyttöä ja miespalvelijaa, koska hänen asunsa ei ollut miltään osin niin kuin piti, sillä luvassa olisi myös tanssiaiset osana juhlaa, johon oli kutsuttu seudun nuoria upseereita ja myös erittäin arvostettuja ja komeita metsänhoitajia. Äidistä kaikki touhu kuului asiaan, ja hän vielä vauhditti sitä häärimällä ja hössöttämällä ja korjaamalla milloin mitäkin niin että kaikki meni lopulta vain entistä enemmän sekaisin. Hötäkkä oli ylimmillään, kun tyylikkäät vaunut jo ajoivat talon eteen. Toinen tytär, Jenny, ponkaisi nyt varsin kiukkuisesti ylös ja puuskahti, että hän jäi lähes aina vähemmälle huomiolle kuin vanhempi sisarensa, ja sitten hän läksytti suorastaan tylyin sanoin hoikkaa ja hentoista tyttöä, joka oli siihen asti autellut kaikkia nöyrästi, tyynesti ja lempeästi. ”Helena on aivan liian laiska”, hän kivahti, ”minä jään aina syrjään, kun hän haluaa niin kovasti olla suurenmoisen Antoinetten mieleen.”

”Sinuako muka syrjitään”, tokaisi Antoinette, ”eikös Helena passannut sinua koko viime yön, kun taas minun pitsikaulukseni laiteltiin vain häthätää kuntoon.”

”Ei, ei”, huudahti Jenny, ”täytyyhän vanhimmasta tyttärestä, rakkaasta lapsosesta pitää huolta mahdollisimman hyvin. Helenalta ei tahdo liietä minulle edes pientä hetkeä, koska tietty prinsessa vie aina hänen kaiken aikansa.”

Neuvos astui sisään täydessä tämmingissä. ”Vaunut odottavat”, hän huusi, ”mutta täällä sen kun vain jahnataan!”

”Minua vain pelottaa, kun me kaikki lähdemme pois näin yhtä aikaa”, äiti sanoi, ”talo jää iltaan asti täysin tyhjilleen, ehkäpä aamutunneille saakka. Meidän vuokralaisemme, professori1, on hänkin matkoilla, ja piika ja keittäjä häipyvät varmaan heti kun me olemme kääntäneet selkämme.”

”Se yläkerran mörökölli olisi aivan hyvin voinut jäädä kotiin”, Antoinette sanoi. ”Hänen päähänsä ei ole ilmeisesti vuosikausiin pälkähtänyt, että hän voisi joskus käväistä muuallakin, mutta sitten yhtäkkiä, ja juuri nyt, hän ottaa ja lähtee pois kokonaiseksi viikoksi.”

”Pääseepähän hiukan tuulettumaan”, Jenny vastasi, ”ovat varmaan kutsuneet hänet residenssiin, siellä kun on parhaillaan meneillään eläinnäyttely. Sittenhän kokoelma onkin täydellinen.”

”No no!” sanoi neuvos nauraen. ”Sinä se olet hauska pikku pirulainen, mutta ei varakkaista ihmisistä pidä koskaan puhua noin epäkunnioittavasti. Kunpa hän kosisi sinua ja hänestä tulisi sinun puolisosi.”

”Hm, täytynee sitten katsoa”, Jenny tuumi, mutta Antoinette sen sijaan sanoi, ettei hän itse ainakaan huolisi mokomaa.

”Siinähän Helena taas seisoo”, huudahti äiti, ”kuuntelee niin hartaasti teidän keskusteluanne sen sijaan että asettelisi hattuja teidän päähänne. Olisi oikeastaan pitänyt kutsua täti esikaupungista tänne katsomaan talon perään.”

Hiljainen, ystävällinen tyttö, joka autteli kaikkia niin nöyrästi ja kärsivällisesti, ettei kukaan ulkopuolinen olisi tunnistanut häntä nuorimmaksi sisarukseksi ja vanhempien lihalliseksi tyttäreksi, sanoi nyt vienolla, kauniilla äänellään: ”Minä jään oikein mielelläni kotiin, olen jo varautunutkin siihen.”

”Sinä se olet kunnon lapsi”, äiti sanoi yhtäkkiä paljon ystävällisemmin, ”autat meitä aina kun on vaikea tilanne. Katsokaas, tytöt, sen vuoksi Helenalla onkin edelleen tavanomainen mekkonsa. Sinä olet järkevä olento, sinullahan ei olekaan niin paljon koreita vaatteita, koska sinä et pidä sellaisista.”

Niin oli kaikki lopultakin valmista, kohta noustiin vaunuihin, kyydissä istui pelkkiä iloisia kasvoja, olihan tiedossa maittava päivällinen, kauniita maisemia, lämmin, pilvetön kesäpäivä ja illalla tanssiaiset, juhlahumua pitkälle yöhön ja kohteliaita nuoria herroja, jotka olivat rakastuneita tai näyttivät sellaisilta imartelevine ilmeineen. Poloinen, vähemmän arvostettu Helena pysytteli kotona, ehkä jopa iloisempana kuin muut, koska piti rauhasta ja yksinäisyydestä, vaikka kaikki säälittelivät häntä, vieläpä talon tyylikäs miespalvelijakin, joka myös katseli häntä väheksyvästi kuskipenkkinsä korkeuksista, omaa viehätysvoimaansa uhkuen, valloituksistaan uneksien.

Kun vaunut olivat kääntyneet kulman taakse ja hävinneet näkyvistä, Helena antoi aputytölle vapaata siksi illaksi, lukitsi itse ulko-oven ja otti avaimen mukaan huoneeseensa. Sitten hän meni pienen kirjahyllynsä luokse ja tunsi olevansa todella iloinen ja onnellinen siitä, että saattoi vihdoinkin levähtää oikein kunnolla antamalla ajatustensa leijailla niillä aloilla, jotka jalo ja ymmärtäväinen kirjailija oli hänelle avannut. Hän oli niin kiitollinen siitä, että taivas soi hänen kokea tällaisen puhtaan nautinnon, niin kiitollinen, että hän, kuullessaan vastapäisen kirkon kellojen kutsuvan sunnuntaiseen jumalanpalvelukseen, hiljentyi hartaaseen rukoukseen ja kiitti taivasta osakseen tulevasta huolenpidosta.

Sitten hän meni keittiöön, etsi esiin vähäiset ruokatarpeensa ja viritti tulen pienten kattiloidensa alle. Hän kattoi huoneessaan pöydän, teki kaiken huolellisesti, nosti ruokaa lautaselleen ja alkoi syödä hyvällä ruokahalulla, kun oli ensin rukoillut hiljaa ja hartaasti. Hän iloitsi siitäkin, että saattoi rukoilla kaikessa rauhassa, mikä ei ollut mahdollista yhteisessä ruokapöydässä, koska vanhemmat halusivat kaiken olevan niin hienoa. Hän myös luki aterian aikana, laski sitten kirjan kädestään, mietti lukemaansa ja ajatteli oman elämänsä kulkua ja sitä, minkä vuoksi hän tunsi olevansa niin tavattoman onnellinen. Hän ei tiennyt, että kaikki heidän naapurinsa ja tuttavansa säälittelivät hänen kohtaloaan sen vuoksi että vanhemmat ja sisarukset syrjivät ja laiminlöivät häntä niin selvästi. Hän puolestaan suri sitä, että muut eivät kyenneet nauttimaan hyvästä kirjallisuudesta, että he tarvitsivat niin paljon hepeneitä ja huvituksia. He kaihtoivat rauhaa ja yksinäisyyttä, kokivat ne pahimmiksi vihollisikseen ja huonon onnen ilmentymiksi, kun ne taas hänelle itselleen edustivat suurinta onnea, mitä elämä saattoi tarjota. Hän oli äärettömän kiitollinen siitä, ettei äiti pakottanut häntä pukeutumaan toisten lailla muodin mukaisesti eikä osallistumaan seuraelämään. Hän vältteli itsekin, silloin kun vain voi, sellaisia tilanteita, joita heidän kodissaan oli tarjolla riittämiin.

Mutta nyt, päivällisen jälkeen, Helenalle tarjoutui tilaisuus, jota hän oli niin hartaasti jo vuosikausia turhaan odottanut. Hän halusi näet tutustua yksityiskohtia myöten heidän vuokralaisensa, yläkerrassa asuvan varakkaan professorin asuntoon ja sisustukseen ja kenties silmäillä tämän jotakin käsikirjoitusta. Koska professori ei juuri koskaan poistunut asunnostaan lukuun ottamatta niitä muutamia tunteja, jotka hän vietti kymnaasin rehtorina, ja koska Helena ei voinut niin vain jättää vanhempiaan ja kotiaan omiin oloihinsa, niin nyt vain tämä professorin niin harvinainen, tuskin koskaan toistuva matka jonnekin, soi hänelle vihdoinkin tilaisuuden tyydyttää uteliaisuuttaan. Professori oli asunut talossa jo viisitoista vuotta, ehkä kauemminkin, sillä Helena oli tuntenut hänet jo pienestä pitäen, eikä professori ollut tehnyt vielä koskaan pitempiä matkoja, ei ollut poissa muutamia päiviä enempää. Niinpä toive, jota Helena oli mielessään hellinyt niin kauan, ei olisi – huolimatta sattumasta, joka professorin tapauksessa oli suorastaan uskomaton – voinut tälläkään kertaa toteutua, jolleivat yhtäkkiset juhlat ja tanssiaiset ja perheen saama odottamaton kutsu olisi tarjonneet hänelle siihen tilaisuutta. Ja niin hän oli jäänyt mielellään muutamaksi illaksi askaroimaan äidin ja sisartensa puolesta, eikä näiden tarvinnut lainkaan kiitellä häntä siitä, sillä mukaan pakottaminen olisi ollut tälle erikoiselle tytölle rangaistus. Ja aivan samoin kuin jotkut odottavat puolet elämästään pääsevänsä joskus matkustamaan Sveitsiin tai Italiaan ja nousevat sitten intoa uhkuen kodin kynnykseltä vaunuihin, aivan samoin asteli Helena nyt portaita ylös professorin asuintiloihin.